Vapauden kaipuu

Uudessa Cosmossa on artikkeli "Vielä ei ole liian myöhäistä", joka kertoo siitä miten uusi koulutus, työ tai muu ei ole päivämäärällä purkitettua.

Nyt kun itse olen valmistumassa olen myös ymmärtänyt tämän seikan. Peruskoulun jälkeen oli helppo lähteä opiskelemaan ammattikouluun, niinhän kaikki muutkin teki. Päätös mihin alalle, ja mihin kouluun menen, tuli vasta muutama viikko ennen hakua, eli täysin puskista. Koulun alku oli vaikeaa ja takkuista, monta kuukautta meni ihan hyvin, opintopisteitä kertyi ja valmistuminen läheni. Mutta heti ensimmäisenä vuonna muutin ennen joulua omilleni ja vanhemmat 500km päähän pohjoiseen. Silloin alkoi uuden elämän opettelu. Ei ollut ketään saarnaamassa lintsasitko koulusta, tai mihin rahasi käytät. Eikä kukaan seurannut opintojasi kuin sinä itse. Se oli vaikeaa, ja toisaalta ymmärrettävää. Vapauden kaipuu oli suuri. Asenne "kaikki, nyt, heti, tänne!" oli mukana alusta asti.

Kolmantena vuonna jaksamiseen tuli suuri este. Koti-ikävä oli jäänyt taka-alalle mutta hyvä ystävä oli jättänyt koulun ja itseäkin houkutteli ajatus luovuttamisesta. Ajatus siitä että kaikki on jo saatu, ja tästä vain eteenpäin ei kuunnellut ketään. Edes vanhempani eivät hirveästi uskaltaneet kommentoida päätöstäni, olin niin vakuuttavasti vannottanut että lopettaminen on vain hyvä asia. Nyt jo valmistunut opiskelijakaverini kuitenkin sai minut tajuamaan, kuinka tärkeä se paperinpala siitä että olet tehnyt näinä kolmena vuotena jotan merkitsi. Ja myös todellisuus sen minulle kertoi. Oli sitten kyse työstä, tai asunnonhausta, kaikille tuntui olevan suuri este se että minä en ole valmistunut. Ei ollut papereita joista näyttää mitä olet viimevuodet tehnyt.

Ja sitten opiskelut valuivat neljänteen vuoteen. Ensin piti mennä vain syksy, nopeasti ja kivuttomasti yli. Mutta kun kesä oli ohi, ja piti jatkaa opiskeluja, tuntui että oli vaikea saada taas todellisuudesta kiinni. Niin opintojeni alkamispäivä venyi ja venyi, kunnes sain töitä. Ne olivat vain kolmetuntisia työpäiviä, mutta juuri sen verran että sain taas halun saamaan päivääni työrytmin. Hain työharjoittelupaikkaa, ja pääsinkin ja niin tein välillä 12 h päivää lähes kymmenen viikon ajan.

Ja sitten se iski. Burnout. Pääsin vain juuri ja juuri läpi työharjoittelujakson ennen joulua. Tammikuussa minulla oli leikkaus kuun puolessa välissä ja minun oli pakko ottaa töistä viikon vapaa ennen sairasloman aloittamista. Olin väsynyt, murtunut, ja täysin varma siitä että vaikka kuinka yritän, en varmasti saa papereita käteeni. Kuuden viikon lomailun jälkeen löysin taas itseni ja aloin rakentamaan palikoita uuteen järjestykseen. Sain opiskeluintoni takaisin, kun ymmärsin ettei minun sisustusompelijana tarvitsekkaan alkaa täysipäiväiseksi yrittäjäksi. On niitä muitakin ammatteja.

Vaikka minulla onkin ikävä sitä kuudenhengen tiivistä opiskeluporukkaa joka meillä oli, omine sisäisine taisteluineen ja vapaudenhaluineen, olen tyytyväinen että pian tämä kaikki on ohi. Muistan lämmöllä kaikkia niitä perjantaipäiviä kun kuusihenkinen opiskelijaporukka istuu pienen luokan pöytien vieressä, täysin turtuneena opiskeluun, mutta jaksaa silti nauraa uuden opettajan masentavalle äänelle, tai kävelytyylille. Toivotan heille kaikille onnea tulevaisuuteen, jokainen meistä otti eri suunnan, ja pian minä olen myös saman kysymyksen äärellä.

Mitä tehdä seuraavaksi ?

Big ideas

Luokkakuva 2008. Yksi puuttuu