Vuosi melkein meni ennenkuin sain aidon inspiraation kirjoittaa uudelleen. Paljon on asioita muuttunut, monesta suosta ollaan noustu ja monelta korokkeelta rähmälleen pudottu.
Nyt on ollut paljon otsikoissa toimeentulotuki. IL-reportaasi toimittajan kokeilusta elää kuukausi pelkällä toimeentulotuella on ollut pakko lukea aina julkaistaessaan. Nyt viimeisen kirjoituksen myötä myös itse alkoi miettimään omaa toimeentulotuki historiaansa.
Lapsena se varmaan iski pahimmin. Kun vanhemmat elivät toimeentulotuella toisen ollessa työkyvytön oli raskasta pienen ihmisen ymmärtää miksi muilla lasten vanhemmilla oli niin paljon rahaa että heillä oli aina ne lelut, vaatteet, kynät ja kumit mitä itselle oltiin sanottu liian kalliiksi. Me olimme normaaleja, muut ihmiset olivat niitä rikkaampia. Niin asian ymmärsin.
Eniten rahapula kirpaisi koulujen luokkaretkillä. 20 euroa rahaa oli pienen ihmisen kädessä. Valtava summa ajattelin. No sitten piti mennä syömään koko porukalla. Ennen retken alkua oli sovittu että jokainen maksaa ruoasta jonkun tietyn summan, sehän oli tilattu etukäteen. Minä ehdotin jos ottaisin pelkät ranskalaiset. En siis koko ateriaa kuten muut lapset, vain vaan kahden euron ranskalaiset. Tällöin opettaja sääli minua. Koska tilauksemme oli niin suuri, saimme yhden aterian kaupanpäälle, joka siis oli alunperin suunniteltu opettajalle. Minä sain sen. Häpeän tunne valtasi kun koulukaverit kuiskuttelivat siivellä elostani. Muistan miten kovaan ääneen selitin ruokapöydässä etten pidä hampurilaisista, tottahan tuo ei edes ollut.
Ja tämä oli arkipäivää. Jo pienenä opin että jos saat rahaa jostain pidä siitä kynsinhampain kiinni. Sitä kun ei pian enää ollut.
Ensimmäisen kerran jouduin itse toimeentulotuelle kun muutin omilleni. Olin aloittanut juuri opiskelut ja vanhempani muuttivat vajaan 500km päähän. Tällöin nuoren 16 vuotiaan elämää puitiin tunninmittaisella istunnolla harjavallan sosiaalitoimessa. Olin niin päättäväinen että sain kun sainkin jäädä. Huolissaan olivat että miten pärjään ilman aikuista ihmistä tukenani. Minusta se oli naurettavaa. Miksi 16 vuotias nuori naisenalku tarvitsisi aikuista, olihan hän jo sellainen melkein itsekkin?
Ensimmäiset kuukaudet sujuivat hyvin. Ulvilaan muutto oli jännittävää, ja toimeentulotukiasiat toimivat hyvin. Koskaan ei tarvinnut odotella rahoja muutamaa vuorokautta kauempaa, ja koska opintolainaani ei laskettu elämiseen, vaan koulunkäyntiini tarkoitutetuksi tuloksi jäi minulle hieman ylimääräistä ostaa vaatteita tai muuta "luksusta". Tämä kuitenkin muuttui jo jouluna 2008, vajaa kaksi kuukautta muuttoni jälkeen.
Palatessani lomilta vanhempieni luona olin saanut kirjatun postilähetyksen. Kerrostalosta jossa asuin oltiin tekemässä vanhainkotia ja minun olisi muutettava kolmen kuukauden aikana pois, siis viimeistään maaliskuussa 2009. Itkuhan siinä tuli, kuka nyt auttaisi muutossa, seuraisi paperiasioissa ja kertoisi mitä piti tehdä?
Kolmen kuukauden aikana sain kuitenkin kerättyä itseni ja sain asunnon Porin pihlavasta. Siis noin 25km kauempaa kuin silloinen asuntoni ja teki koulumatkastani 35km pitkän. Ei minua se haitannut. Yläasteella olin kulkenut samaisen matkan joka aamu harjavallasta poriin, joten tuttua toimintaahan tuo bussissa istuminen oli. Mutta sosiaalitoimen vaihtuminen, se oli aivan eri asia.
Kuukausi meni ennenkuin sain ensimmäisiä rahoja käteeni. Takasin tuli aina mitä mielenkiintoisempia kirjeitä siittä että koska olen alaikäinen, ei minulle voi toimeentulotukea myöntää. Uuden selvityksen jälkeen tuli taas parin viikon päästä kirje jossa vaadittiin myös vanhempien tilitiedot ja verotuspäätökset yms. Ja tätä se oli koko sen ajan kun olin alaikäinen. Kahden - kolmen kuukauden välein vaadittiin vanhempien selvitystä heidän tuloistaan, ei siis säännöllisesti, vaan äkkiarvaamatta täysin yhtäkkiä, mikä sitten aina hidasti toimeentulon saamista. Myöskin nyt opintolainani katsottiin tuloksi, ja itseasiassa vaikken olisikaan lainaa ottanut, se katsottaisiin silti mahdolliseksi tuloksi, joten koulunkäynnistäni alkoi tulla todella vaikeaa. Kun laskee että joka kuukausi tästä "elämisosasta" meni kiinteänä menona 43e bussilippuun ja erilaisiin materiaalikuluihin (näyttöjen aikaan kulut saattoivat olla jopa 200e) ei opiskeluistani tullut mitään. Tällöin yhteistuumin äitimme kanssa väänsimme heille rautalangasta että jos he meinaavat opintolainani laskea tuloksi, on heidän katettava muut opiskeluun menevät kuluni erikseen. Enhän minä muuten valmistuisi?
Noh, tämä onnistui. Ja sain rauhassa opiskella, kunhan raahasin aina materiaalilaskut ja kuitit sossuun hakemuksen yhteydessä. Mutta jälleen kun täytin 18 oli asia aivan eri.
Tällöin alettiin jälleen pyydellä vanhemmilta tietoa, olinhan alle parikymppinen. Myöskään hakemuksiani ei enää ensisijaisesti käsitellyt sosiaalityöntekijä vaan sairaanhoitaja, joka kirjantarkkaan katseli mitä minulle voi myöntää, ja mitä ei. Koulukuluthan eivät siihen kuuluneet. Pari kuukautta meni siihen kun hakemuksia läheteltiin edestakaisin puolelta toiselle, hampaita kiristeltiin ja soitettiin vihaisia puheluita omalle sossulle. Tästä viisastuneena varasin aina ajan toimeentulohakemukselleni (näin varmistin että oma sosiaalityöntekijäni sen myös katsoisi).
Kun koitti kevät 2011 minun olisi pitänyt valmistua koulusta, mutta toisin kävi. Jäin loppujen lopuksi asunnottomaksi sillä kesällä kun ei saanut opintotukea, enkä ollut töitäkään mistään löytänyt. Sosiaalitoimi taas ei suostunut myöntämään minulle tukea koska kun irtisanoin asunnon, minulla ei ollut "vakituista asuinpaikkaa" ja toimeentuloni jäädytettiin siihen asti että saisin oman asunnon. Herää vain kysymys, miten sitä asuntoa saadaan ilman rahaa?
Kolme kuukautta asuin sitten kaverini nurkissa kunnen entinen koulukaverini järjesti minulle asunnon jonka hänen vanhempansa omistivat (tämä oli siis syyskuuta 2011). Samoihin aikoihin aloin saamaan hyllytyshommia prismalta, ja lopuksi vakituisen hyllyttäjänpaikan. Olin siis viisi-kuusi kertaa viikossa, kolme tuntia päivässä aamulla hyllyttämässä leipää. Mutta 600e käteen kuukaudessa, se oli lottovoitto. Näin myös sain itseäni niskasta kiinni, hain työharjoittelupaikan ja aloitin opiskelut uudelleen. En tarvinnut enää sossua palkkani ja opintotukieni kanssa.
Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kärsin Burn Outin joulukuussa (anteeksi kirjoitusasuni) jolloin työharjoittelu alkoi jäämään niukin naukin hyväksytyn puolelle. Samalla myös alkoi kasvava jännitys koska minulle oltiin tekemässä leuansiirtoleikkaus tammikuussa ja raha-asiat painoivat. Olinhan sentään 4vk sairaslomalla jonka ajalta en saanut kelalta, tai töistä yhtään mitään. Jouduin siis takaisin sossun luukulle.
Väänsin sitten ennen leikkausta selvitykset tuloista, menoista, menojen katkoista, leikkauksesta, tilitiedot kahden kuukauden ajalta, verotuspäätökset yms, ja lähetin sossuun. Sossusta tuli päätös että he eivät voi myöntää minulle "ennakoivaa toimeentulotukea" koska olin kuitenkin tammikuussa vielä saanut opintotukea, sekä puolikkaan palkan. Se oli viimeinen pisara, en sitten koskaan hakenut kyseistä toimeentulotukea, makasinhan leikkauksen jälkeen 3vk täysin kyvyttömänä liikkumaan tai syömään normaalisti.
Velkaannuin aika pahasti, vaikka ei nyt tuhansista puhuta mutta sadoista euroista. Vuokra sovittiin jätettävän siltä kuukaudelta, ja maksoin pikkuhiljaa kyseistä kuukautta takaisin maksamalla seuraavilla kuukausilla enemmän. Tämän jälkeen aloin maksamaan ystäville takaisin, jotka olivat auttaneet minut yli sen kuukauden. Töihin en enää mennyt, sillä halusin valmistua mahdollisimman nopeasti. Kesätyönkin löysin, joten tämän jälkeen en ole ollut missään tekemisissä sosiaalitoimen kanssa. Kun työttömäksikin jouduin, elin työttömyyskorvauksella, ja hyvinhän siinä pärjäsi.
Loppuun haluan sanoa että ne ihmiset ketkä elävät toimeentulotuella, eivät sitä välttämättä halua, ja se on viimeinen oljenkorsi. Niinkuin minun kohdallani, heti vain kun sain jostain muualta edes sen verran että pärjäsi, en halunnut olla kyseiseen laitokseen missään tekemisissä. Voimia ihmisille jotka haluavat ulos toimeentulotuen piiristä !
 |
| Everyday smile! |
